I`m back!
Kirjoitan Lontoon reissun kolmessa osassa joista jokainen kattaa aina yhden päivän. Tässä ensimmäinen…
Perjantaiaamuna suuntasin kohti Töölöä jo kukon laulun aikaan eli joskus viiden jälkeen. Minulla oli kohtaaminen ninjaveljeni Jarmon kanssa hotelli Intercontinentalin takana olevalla pysäkillä Töölänkadulla. Täysin vastoin odotuksia hänkin saapui aivan ajoissa ja pääsimme juuri siihen bussiin johon olimme tähdänneetkin.
Lentoasemalla Jarmo sitten koetti näyttää millainen maailmanmies onkaan ja esitteli ylpeänä kuinka check in hoidetaan nykyään itse tietokoneella.
Ei hän osannut.
Hetken pähkäilyn jälkeen ohjasin kumppanini British Airwysin luukulle ( tosin Jarmo oli jonottamassa aivan väärässä jonossa ) ja saimme lippumme. Seikkailumme saatoi alkaa.
Juotuamme aamukahvit lähdimme etsimään porttiamme paratiisiin. Matkalla Jarmo äkkäsi tupakkihuoneen jonne tietenkin piti sitten mennä. Istuimme kaikessa rauhassa röyhyttelemässä paperossejamme kun hassu tutkimusmatkailija Jarmo sai kohtauksen; Meidän porttimmehan suljettaisiin parin minuutin kuluttua! Tuota informaatiota hän ei tietenkään ollut jakanut kanssani joten säikähdin pahan päiväisesti!
Siihen jäivät tupakit käryämään kun pinkaisimme jouoksuun kohti konettamme! Ylipainostani, ja huonosta kunnostani johtuen huohotin ja hikoilin kuin sika kun saavuimme portillemme jota oltiin juuri sulkemassa.
Olimme viimeiset jotka saapuivat koneeseen ja hikoilevaa olemustani katsottiin kummeksuen mutten välittänyt;minut oli päästetty koneeseen eikä mikään enää voisi estää pääsyäni svengaavaan Lontooseen!
Lento meni melkoisen kivuttomasti. Meille tarjottiin kuiva sämpylä ja kuppi teetä. Kiitos.
Lennolla käytävän toisella puolella istui kolme miekkosta joista yksi näytti kovasti tutulta. Hänkin vilkuili minua koko ajan kuin miettisi mistä minut tuntee. Kuuntelin heidän jutusteluaan ja minulle selvisi että he olivat kuvausryhmä matkalla Lontooseen jollekkin keikalle, eli filmiporukkaa.Sitten muistin että olin kyseisen hepun nähnyt ennekin jossain, ja silloin kameran takana. Eli olemme jossain vaiheessa tehneet hommia kimpassa, mutten kuolemaksenikaan muistanut missä. En sitten kehdannut kysäistäkään. Olisi ehkä pitänyt sillä mehän olisimme saatttaneet päästä mukaan produktioon. Mutta hällä väliä sillä minähän olin ottanut mukaan oman kamerani, ja tarkoituksemme oli tehdä oma Suuri Suomalainen Ninjaelokuvamme. Ja jollain tasollahan me sen teimmekin…
Maahantulo sujui joutuisasti ja ennen kuin kunnolla huomasimmekaan istuimme jo Heartrow Express-junassa matkalla kohti Lontoon keskustaa.
Olimme varanneet ja maksaneet huoneen Paddington-aseman vieressä olevasta Prince Williamista ja sinne me suuntasimmekin heti perille saavuttuamme. Tosin matkalla oli pakko ottaa ensimmäinen tuntuma paikalliseen pubikulttuuriin hotellimme nurkalla pönöttävässä The Pride of Paddingtonissa. Juomat maistuivat hyvältä ja oli mukava kohottaa malja tulevalle seikkailulle.
Hotellissa saimme kuulla ettei huoneemme olisi vielä valmis vaan voisimme kirjoittautua sisään vasta klo 15. Mikäpäs siinä. Jätimme laukut säilytykseen ja suuntasimme kylille.
Jarmo joka on elämästään asunut Lontoossa vuosia toimi oppaana ja vei meidät pubiin! En olisi uskonut!
Kävimme syömässä pienet kebabit kun kerran Englannissa oltiin ja sitten suunnistimme Kensington Parkiin.
Kensington Park on käsittämättömän iso viheralue aivan Lontoon keskustassa ja selkeästi alkuasukkaiden suosiossa. Paljon oli lapsiperheitä ja koirankusettajia paikat väärällään. Puiston reunalla on myös esimerkiksi edesmenneen prinsessa Dianan asunto joka ei ollutkaan mikä tahansa hökkeli.
Oli siellä sitten jotain patsaitakin sun muuta, mutta niistä viis sillä meidän oli löydettävä pubi.
Sellainen löytyikin mukavasti Royal Albert hallin takaa, eli ihan puiston laidasta. Sieltä sitten suuntasimme taas etiä päin aina välillä kuvaillen ninjaleffaamme, ja sen kuvaukset olivat omiaan hämmentämään kaikkia ohikulkijoita. Emme piitanneet sillä olimme ottaneet motoksemme: EI MEITÄ TÄÄLLÄ KUKAAN TUNNE! Ihmetelköön vaan!
Joskus ammoisina aikoina Jarmo on työskennellyt Lontoon Natural History Museumissa ja nyt hän halusi näyttää entisen työpaikkansa minulle. Mielessäni ajattelin että onko johonkin museoon nyt ihan pakko mennä, mutta kun pääsimme sisään kiitin Jarmoa kädestä pitäen! Vitsi mikä paikka!
Jo arkkitehtuuriltaan aivan mahtava pytinki on täynnä mitä eriskummallisempaa nähtävää. Ajan puutteen vuoksi tutustuimme ainoastaan dinosaurus-osastoon, mutta sekin oli aivan käsittämättömän makea. Seuraavalla kerralla varaan tuon museon tutkimiseen koko päivän!
Tuon kokemuksen jälkeen olikin pakko mennä pubiin!
Koska nyt olimme jo melkoisen lähellä Harrodsin tavarataloa oli sinnekin pakko nokkansa työntää. Melkoisen iso pytinki pitää sisällään jos jonkin laista osatoa. Esimerkiksi ruokaosasto oli jotain sellaista mitä en ole aiemmin kokenut. Siellä oli pieniä baareja joissa immeiset popsivat ostereita ja shampanjaa tai mussuttivat kaviaaria juoden vodkaa kyytipojaksi. Ja ne juustot! Jos meillä olisi jossain putiikissa moinen osasto niin asuisin siellä!
Mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi kyseisestä ostarista jäi sen koristelu; oli vaikka minkälaista patsasta ja muuta krumeluunia joka ainakaan minun mielestäni ei lainkaan sopinut miljööseen. Ja koko komeuden kruunasi Innocent Victims-patsas joka kuvaa prinsessa Dianaa ja hänen kihlattuaan Dodi Al-Fayedia tanssimassa lintujen lennellessä heidän ympärillään.
Dodin isä Muhamed Al-Fayedhan omistaa Harrodsin ja on jo vuosien ajan jaksanut väittää poikansa ja Dianan kuolemaa salaliitoksi. Uskokoon ken haluaa, mutta ainakin aikamoisen mauttoman patsaan on heidän muistokseen pystyttänyt!
Sitten Jarmo halusi näyttää minulle pubin. Oho!
Jollain reissulla hän oli löytänyt pienen keitaan keskeltä Lontoon hulinaa ja halusi minunkin pääsevän siitä nauttimaan. Vain kivenheiton päässä Harrodsista ja katujen vilskeestä sijaitsee muutaman kadun rypäs joka on kuin siirtyisi suoraan jonnekin englannin maaseudulle pieneen kylään; kaduilla ei kiidä moottoriaan huudattavia autoja ja ihmiset pysähtyvät juttelemaan toistensa kanssa kadulla kohdatessaan. Kiireestä ei merkkiäkään. Ja täällä idyllissä sijaitsee pieni keidas johon me siis suuntasimme. Paikan omistaa kulttisarja Dr Whon näyttelijäkaartin jäsen joka ei nyt ikävä ollut paikalla. Paikassa on täydellinen kännykkäkielto, ja Jarmon mukaan sääntöä noudatetaan armottomasti. Jos joku erehtyy puhumaan puhelimeensa sisällä pubissa hänet laitetaan kovin sanoin ruotuun välittömästi. Ilmeisesti sääntö oli hyvin kaikkien tiedossa sillä yhtään ei puhelinterroristia näkynyt.
Olimme siinä vaiheessa kävelleet melkoisesti, ja juoneet myös, joten oli aika siirtyä hotellille virkistäytymään suihkussa. Ja vaatteetkin olisi kiva vaihtaa ennen kuin siirtyisimme Lontoon neonvalojen välkkeeseen.
Pieni lepohetki hotellihuoneessa tekisi varmasti terää.
Niinhän sitä saattaisi luulla…
Huristimme taksilla Glousester Terrace-kadulle hotelliimme Prince Williamiin. Voipuneina nojasimme respan tiskiin ja ilmoitimme että voisimme nyt kirjoittautua sisään.
Meille ilmoitettiin ettei se nyt käy. Meille mitään huonetta ole!
Sen jälkeen kun olimme aamulla käyneet siellä oli huoneessamme sattunut vesivahinko ja se oli nyt käyttökelvottomassa kunnossa! Nuori tyttönen tiskin takana vapisi peloissaan ja selitti että hotellin johtaja oli käskenyt kertoa meille että hän oli varannut ja maksanut meille uuden hotellin “not so far away”.
Pyysimme häntä näyttämään uuden paikan kartalta jollon hän tökkäsi sormensa metrokartan ulkopuolelle! Eli meidän uusi kotimme sijaitsisi jossain pediferiassa Jumalan selän takana! Edes metro ei liikennöisi sinne asti!
Tässä vaiheessa ilmoitimme että haluamme puhua johtajan kanssa, mutta tyttönen kertoi kyyneleet silmissään kuinka ei saa yhteyttä pomoonsa. Hän vain toisteli kuinka meidän olisi tyytyminen osaamme eikä rahojakaan saisi takaisin koska meidän uusi huoneemme oli jo maksettu.
Katsoin asiakseni kertoa että meillä olisi bisnestapaaminen parin tunnin kuluttua ja hotelli olisi vastuullinen jos kaupat menisivät sivu suun. Jarmo komppasi vieressä ja aloimme uhata poliisilla. Oli kamala katsoa kuinka tyttö vapisi kauhuissaan meidän edessämme ja kerroimmekin ettemme suinkaan syyttäneet häntä vaan hänen edustamaansa hotellia.MIllainen luuseri-hotellinjohtaja pistää pienen nuoren tytön selvittämään tällaista asiaa raavaiden ninjojen kanssa!
Sitten sanoin että poistumme viideksitoista minuutiksi ja sen jälkeen asiaan olisi saatava jokin selvyys tai seuraavaksi paikalle saapuisi virkavalta.
Menimme kulmapubiin jossa oli jo pakko nauraa; eihän tässä saatana voi matkustaa minnekään joutumatta johonkin hankaluuksiin!
Kun juomat oli kumottu menimme takaisin jossa respatyttö sitten kertoi jutelleensa pomonsa kanssa ja alkoi hokea mantraa jonka mukaan ainoa vaihtoehto olisi että otamme heidän maksamansa hotellin. Rahoja ei saisi takaisin ja muutenkin mellä ei olisi mitään mahdollisuutta valittaa mistään. Ilmoitimme tiukasti haluavamme keskustella johtajan kanssa jolloin tyttö sanoi ettei häneen saa yhteyttä.
Juurihan hän kertoi keskustelleensa tyypin kanssa!
Siinä vaiheessa pinnamme paloi ja kerroimme että nyt olisi aika soitta poliisille. Tyttö vapisi ja kertoi että se vaihtoehto meillä toki olis, mutta ettei se mitään muuttaisi.
Pian tajusimme että jos poliisit paikalle tulisivat olisi edessämme koko illan kuulustelut jossain poliisilaitoksella ja luultavasti emme silti saisi aikaiseksi tyydyttävää ratkaisua. Oli siis pakko niellä ylpeytensä ja ilmoitimme että suostuisimme maaseutukierrokselle. Meille luvattiin maksaa taksi ja sitä sitten jäimme odottelemaan.
Pian auto saapuikin. Saimme respasta käsin kirjoitetun lappusen jossa oli uuden majapaikkamme osoite jonka annoimme kuskille. Tämä sitä sitten tutkaili ihmeissään, ja äkkiä hän poistui autosta mitään selittämättä. Jonkin aikaa odoteltuamme hän palasi navigaattorin kanssa ja matkamme alkoi.
Istuimme taksissa kasvavan levottomuuden vallassa yli tunnin katsellessamme kuinka katujen vilinä hiljeni ja asumisto harveni. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen päädyimme rivitaloalueelle johon kuskimme pysähtyi, katsoi antamaamme lappusta ja alkoi levitellä käsiään. Siinä vaiheessa nousin autosta ja sytytin tupakan. Tarvitsin sitä todella!
Kuski alkoi soitella jonnekin ja jo vartin päästä pääsimme jatkamaan matkaamme. Kuljettaja kertoi totaalisesti eksyneensä ja me totesimme ettemme lainkaan olleet huomanneet asiaa!
Taas huristeltiin ja lopulta pääsimme perille; Hotelli Travelodge sijaitsi moottoritien varrella keskellä teollisuusaluetta! Se on paikka joka on suunnattu lähinnä rekkakuskeille ja muille matkustajille jotka haluavat vain katon päänsä päälle ilman mukavuuksia tai mitään elämää.
Me emme olleet kohderyhmää!
Marssimme peräkanaa respaan jossa kerroimme tilanteemme ja sanoimme olevamme valmiit menemään lepäämään.
Meille kerrottiin ettei meillä mitään huonetta ole!
Virkailija oli aivan kummissaan tutkiessaan antamaamme lappusta eikä yhtään tiennyt mistä on kyse. Mutta palvelualttiina ihmisenä hän sanoi ottavansa asiasta selvää. Välittömästi hän soitti Prince Williamiin ja kertoi tilanteen. Sitten hän kehoitti meitä siirtymään baariin odottamaan, ja se passasi meille mainiosti.
Odottaessamme Jarmo söi jonkin mikrossa lämmitetyn pizzan minun tyytyessäni pelkkään nesteravintoon.
Jossain vaiheessa virkailija tuli kertomaan että oli saanut yhteyden edellisen hotellin johtajaan joka oli väittänyt että huoneemme on maksettu, muta että heidän koneellaan ei sitä näy. Lisäksi hän sanoi etteivät Prince Williamissa olleet kovinkaan avuliaita, johon me totesimme; “Tell me about that!”. Sitten hän sanoi jatkavansa asian selvittämistä.
Meni muutama aika ja sitten saimme huoneemme avaimet, ja kello ei ollu edes puolta yötä!! Ilo ei kuitenkaan noussut kovinkaan korkealle sillä olimme menettäneet kokonaisen illan komen päivän reissustamme, ja se hieman korpesi.
Huoneessa Jarmo heittäytyi punkkaan lepäämään minun painuessani takaisin alabaariin.
Kysyin respasta olisiko alueella mitään pubia jossa käydä yömyssyllä, ja sain kuulla että toisessa suunnassa olisi joku juppibaari ja toisessa hotellin baari.
Valitsin hotellin.
Vettä tihuutteli taivaalta kun taivalsin pitkin moottoritien reunaa kilometritolkulla toivoen pääseväni vilvoittavan lähteen äärelle. Kun lopulta saavuin perille sain kuulla että baari oli auki vain hotellin asiakkaille.
Kiitti vaan!
Sitten takaisin samaa tietä ja miedän omaan baariin. Olin aivan lopussa niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta muutama lasillinen auttoi ja jaksoin kömpiä sänkyyn.
Ehkä huomenna kaikki olisi toisin…
Ja seuraavassa blogissa sitten lisää sekoilua saarivaltiossa!
Rakkautta on antaa Naurille katto pään päälle!
-Nauri
Kirjoittaja: naurithegreat 
Kirjoittaja: naurithegreat 
Kirjoittaja: naurithegreat 
